Nimeni on Jura, olen 32 vuotias. Synnyin Pärnussa Virossa. Ympärilläni oli hyviä ja huonoja ystäviä, mutta jostain syystä huono seura veti minua puoleensa.  Niinpä jo 7-vuotiana aloin polttaa tupakkaa. Koulussa meni hyvin, mutta kun isäni kuoli, ollessani 10-vuotias käyttäytymiseni muuttui, aloin lintsaamaan koulusta ja varastelemaan. Äitini ei pärjännyt kanssani, hän itki joka päivä ja rukoili Jumalaa, mutta mitään elämässäni ei muuttunut. Kun olin 11- vuotias aloitin imppauksen, varastamisen ja myös kerjäämisen. Tämän jälkeen en enää käynyt koulua, vaan aloin kuljeskelemaan kaduilla ja oli poissa kotoa muutamia päiviä kerralaan. Minut meinattiin laittaa sisäoppilaitoikseen tai jopa alaikäisten vankilaan, mutta äidin ponnistuksista johtuen minut siirrettiin toiseen kouluun.  Sen jälkeen elämääni tulivat alkoholi, marihuana, lääkkeet ja amfetamiinit. Kuusitoistavuiotiana menin ammattikouluun ja siellä jatkui kaikki samaalla tavalla, aloin vaan varastelemaan enemmän. Yhdeksäntoistavuotiana tapasin tytön jonka kanssa muutimme yhteen ja meille syntyi tytär. Olimme yhdessä 5 vuotta, mutta jotain menui pieleen ja nainen jätti minut. Aloin ryyppäämään entistä enemmän. Silloin serkkuni kertoi minulle kristillisestä kuntoutuskeskuksesta josta voisin pyytää apua, mutta minä ajatteli ettei minusta voi tulla hyvää kristittyä, joten kieltäytyin lähtemästä sinne. Sen jälkeen löysin uuden tyttöystävän ja ajattelin, että nyt kaikki korjantuu, mutta hänet murhattiin. Se johti vielä syvemmälle, muutaman kerran joudui jopa sairaalaan tiputukseen, mutta seuraavana päivänä kaikki jatkui entiseen tapaan. Sosiaalityöntekijät näkivät minun tilaanteeni ja halusivat lähettää minut kuntoutukseen.

         Kerran taas serkkuni tuli käymään ja yhdessä menimme tapaamaan äitiäni, joka sillä hetkellä oli vanhainkodissa. Serkkuni uudestaan ehdotti minulle lähtöä Beteliin kristilliseen kuntoutuskeskukseen, että jäisin eloon. Siinä äitini ja serkkuni läsnäollessa päätin lähteä. Annoin lupauksen heille, että meneen kuntoutukseen, sen jälkeen tulin Suomeen Beteliin. Parin viikon päästä meinasi lähteä pois Betelistä. En todellakaan ymmärtänyt mitä teen täällä, koska en voinut kuvitella tulevani kristityksi, mutta olin antanut lupaukseni ja oli päättänyt pitää sen, niinpä jäin. Myöhemmin opin tuntemaan Jumalan. Nyt iloitsen siitä, etten tehnyt sitä virhettä ja lähtenyt pois Betelistä. Minä ymmärsin, että jos jatkan entiseen tapaan, niin parin kuukauden päästä olisin jo kuollut.

         Minä kiitän Jumalaa ja serkkuani uudesta elämästä ja uudesta mahdollisuudesta elää. Aamen.

Hei, olen Viktor Vershinin 29 vuotias, Virosta, Päärnystä – joka sijaitsee Baltian meren rannalla.

Olen käyttanyt huumeita kun olin 14 vuotias, viimeiset kuusi vuotta olen käyttänyt metadoonia. Kaksi kertaa olin vankilassa, tuomiot kestivät yhden vuoden.

Yritin eri tavoin taistella rippuuvuutta vastaan. Olin sairaalassa mutta viikon kuluttua pakenin sieltä. Joka aamu menin kaupunkiin kun töihiin: varastin kaupoissa ja hotelleissa, puijasin turisteja nukuttamalla heitä klonidiinilla, tällä tavalla ansaitsin itselleni annoksen.

Ihmiset pelkäsivät kutsua minua kylään eivätkään uskoneet sanojaani. Yhteenä päivänä tulin kotiin ja huomasin sivussa kolme roska pussia, missä oli kaikki minun tavarani. Yritin pästä kotiin mutta lukot oli vaihdettu. Yritin pästä tuttujen luokse, mutta kukaan ei halunnut nähdä minua. Kaikki tutun kielsivät munua, kaikille olin velkaa rahaa.

Olin ihan rikki, menin metsään ja olin siellä viisi päivää, täysin lopussa. Aloin ajattelemaan: “Miksi elän?” “Miten käy minun unelmille hankkia perhe ja elää kun normaalit ihmiset elävät?” Mutta pois pääsyä ei ollut, tuntui että kaikki loppu, minä kuolen tällä metsässä ja kukaan ei löydä minua.

Kun nukahdin, unessa mun luokse tuli Jeesus ja sanoi: “Kaikki tulee olemaan hyvin!” Ja seuraavana päivänä minulle soitettiin ja kutsuttiin kirkkoon ja siellä autettiin menemään Beleliin.

Vuonna 2012 tulin Betel-Suomi, olin vuoden ja menin rakentamaan omaa elämää, jo 1,5 kuukauden jälkeen olin langennut. Olin piikillä kolme vikkoa ja sen jälkeen palasin takaisin.

Nyt olen 1,5 vuotta Belelissa, Jumala ihan oikeasti on koskettanut minua, olen iloinen siitä ja haluan palvella Häntä koko sydämestä. Vaan Jumala voi muutta meitä.

Nimeni on Juan Marhuenda. Olen 34 vuotta vanha.

En ole koskaan tuntenut biologisia vanhempiani. Olen kasvanut adoptoituna lapsena. Onneksi minut adoptoi hyvä perhe, eikä minulta puuttunut mitään.

Adoptioisäni oli hyvin ahkera mies, joka pyöritti eri yrityksiä. Adoptioäitini oli kotiäiti. He pitivät rakkaudella huolta jokaisesta tarpeestani ja varmistivat, että minulla oli aina parhaimmat mahdollisuudet hienoimpaan koulutukseen.

Kuitenkin tunsin syvällä sydämessäni, että minulta puuttui jotakin. Kaikki kielletty kiehtoi minua koko ajan. Niinpä 12–13-vuotiaana pinnasin koulusta, jotta voisin varastaa, polttaa ja juoda. Pari vuotta myöhemmin rupesin kokeilemaan ekstaasia, LSD:tä, kokaiinia… 90-luvulla, kun diskokulttuuri tuli todella suosituksi Espanjassa, monet nuoret minä mukaan lukien, seurasimme niin kutsuttua la ruta del bacalaoa (juhlasta juhlaan menemistä).

Olin poissa kodista viikkoja kerrallaan. Tässä yhteydessä aloitin 16-vuotiaana suhteen minua kahdeksan vuotta vanhempaan tyttöön. Yhdessä olimme jatkuvasti pilvessä kaikista mahdollisista huumeista, joita suinkin saimme käsiimme.

Kolme vuotta myöhemmin saimme pojan, Jonathanin. Koska tyttöystäväni oli minua vanhempi, hän oli motivoitunut asettautumaan aloilleen ja viettämään jokseenkin normaalia perhe-elämää. Mutta minä olin vain 19-vuotias, ja kaikki, mitä halusin siihen aikaan, oli jatkaa juhlissa käymistä.

Vietettyämme kahdeksan vaikeaa vuotta yhdessä, usein rajusti riidellen, erosimme lopulta. Tyttöystäväni veljellä oli samantapaisia ongelmia vaimonsa kanssa; mutta heidän tapauksessaan vaimo oli se joka halusi juhlia eikä mies. Näin löysin pikaratkaisun tilanteelle ja jatkoin elämääni kälyni kanssa. Hänen kanssaan elämä oli yhtä juhlaa, koska hänellä oli rahaa.

Mutta raha loppui kahden vuoden jälkeen, joten turvauduimme huumeiden myymiseen saadaksemme rahaa riippuvuuksiemme ylläpitämiseen. Eräänä päivänä päätimme laajentaa huumevalikoimaamme menemällä New Yorkiin, mutta poliisi keskeytti operaatiomme. Meidät molemmat pidätettiin ja päädyimme vankilaan. Oikeudenistunnossa otin kaiken syyn niskoilleni, niin että hän pääsisi vapaaksi.

Minut tuomittiin neljän vuoden vankeuteen USA:ssa, jonne minut jätettiin kärsimään tuomioni. (Tämän reissun ehdottomasti paras anti oli kuitenkin se että opin englantia! Miten arvokas taito se onkaan lähetystyössäni nyt!) Neljän vuoden aikana en käyttänyt huumeita fyysisesti, mutta mielessäni en ikinä lopettanut ja suunnittelin jatkavani huumeidenkäyttöä heti vapauduttuani. Ja heti vapauduttuani meninkin suoraan huumekauppiaalle saamaan seuraavan annokseni. Sillä aikaa perheeni jatkoi minun rakastamistani.

Muiden muassa vanhempani ja setäni yrittivät auttaa minua pois surkeasta tilastani. Serkkuni esitteli minut naistuttavalleen, ja aika pian asuin yhdessä hänen kanssaan. Hän oli minua kuusi vuotta nuorempi. Saimme tyttären, Isabelin. Kuitenkin poltimme crackiä; kirjaimellisesti poltimme kaikki rahamme. Kun raha oli loppunut, niin oli myös suhteemme.

Jouduin jatkuvasti vaikeuksiin rikostentekijänä, mutta eräs oikeuslaitoksessa työskentelevä sukulaiseni auttoi minua kerta toisensa jälkeen, niin etten joutunut vankilaan. Lopulta hänenkin kärsivällisyytensä ja resurssinsa kuluivat loppuun. Tämän seurauksena jouduin toteamaan olevani yksin: ilman työtä, perhettä ja kotia; elin piiloutuneena hylätyssä talossa keskellä ei mitään. Edes siellä en tuntenut oloani turvalliseksi, joten menin usein lähellä olevaan metsään, josta luulin, ettei kukaan löytäisi minua. Viimein ymmärsin tarvitsevani apua.

Epätoivon keskeltä muistin Jumalan ja huusin Hänen puoleen käyttäen Herran rukousta (Isä meidän…). Etääntyneessä lapsuudessani minut oli pantu opettelemaan se ulkoa. Seuraavana päivänä keräsin kaiken rohkeuteni ja hain apua sosiaalitoimistosta. He kertoivat, että saisin ajan tapaukseeni liittyen kahden kuukauden kuluttua. Mutta minä tarvitsin apua heti!

Vastauksena vaatimiseeni, he neuvoivat minut ainoalle järjestölle, jonka he tiesivät auttavan kaikkia ja auttavan nopeasti. Nämä ottivat vastaan ihmisiä kaduilta, yleensä ensimmäisen soiton jälkeen. Se oli kristillinen kuntoutuskeskus nimeltä Betel. Mutta minulle kerrottiin sosiaalitoimesta, että se oli lahko ja että minut pakotetaan syömään erääntynyttä ruokaa. Sellaisesta viittauksesta huolimatta soitin sinne heti. Tunteja myöhemmin yksi pastori tuli tervehtimään minua ja seuraavana päivänä asuin jo Valencian Betel-kodissa.

Alussa pidin “niitä kristittyjä” jokseenkin naiiveina ja ajatteluni kierteli eniten sitä rataa, että mitä voisin varastaa täältä ennen kun lähden, mutta lopulta en lähtenytkään. Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen voima pysäytti minut. Hitaasti mutta varmasti ilmestys siitä, mitä Jeesus teki puolestani ristillä, lävisti mieleni ja valtasi sydämeni. Vastauksena kaduin syntejäni ja antauduin kokonaan, koko elämälläni, Jumalalle.

Vietin kuusi kuukautta Valencian Betelissä. Vastaanotin vesikasteen. Sitten Thomas ja Alicia, Valencian Betelin pastorit, vierailivat Suomen Betelissä ja Venäjän Betelissä konferenssin yhteydessä. Tultuaan takaisin Valenciaan he ilmoittivat, että avustajia tarvitaan Suomessa, mieluiten joku jolla on ajokortti ja joka osaa englannin perusteet. Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi ja minut hyväksyttiin!

Niinpä löysin itseni palvelemasta Jumalaa Suomen Betelissä. Yli kaksi vuotta on kulunut siitä kun soitin Beteliin ensimmäistä kertaa. Iloitsen elämässäni ja luonteessanitapahtuneista radikaaleista muutoksista, joista kaikki kiitos Jeesuksen ja Pyhän Hengen muuntavalle voimalle.

Minulla on epäilyksettä paljon enemmän opittavaa, mutta yhden asian tiedän nyt – Jumalalla oli suunnitelma elämälleni jo ennen maailman luomista. “Kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen” (Roomalaiskirje 8:28).

Hän on muuttanut jopa elämäni huonot asiat kunniakseen!